Kosteikkojen katoaminen
Kirjoittanut ja tarkastanut biologi Miguel Mata Gallego
Kosteikot ovat yksiä maapallon arvokkaimmista ekosysteemeistä, mutta niiden määrä laskee jatkuvasti ilmastonmuutoksen ja maa- ja metsätalouden tarpeiden vuoksi. Kosteikkojen katoaminen on haitallista monille eläin- ja kasvilajeille ja voi johtaa jopa niiden tuhoutumiseen.
Kosteikot ovat arvokkaita ekosysteemejä
Kosteikot ovat kovan maan ja avoveden välille sijoittuvia luontotyyppejä. Ne ovat vesistön osia tai alueita, jotka ovat suuren osa vuodesta veden peitossa ja pysyvät muunkin ajan kosteina. Luontaisia kosteikkoja ovat muun muassa vettyneet maa-alueet, suot, tulvametsät sekä matalat järvet ja merialueet. Pohjois-Euroopassa on verrattain paljon kosteikoiksi luokiteltavia alueita. Sekä Suomessa että Ruotsissa kosteikkoja on noin 25 % maapinta-alasta.
Kosteikot lisäävät luonnon monimuotoisuutta tarjoamalla sopivan elinympäristön monille kasveille ja eläimille. Matalat, vesikasvillisuuden täyttämät vesialueet kuhisevat elämää. Kosteikoilla elää ja ruokailee laaja kirjo lintuja, kaloja, matelijoita, selkärangattomia ja nisäkkäitä.
Kosteikot myös torjuvat vesien rehevöitymistä hidastamalla veden virtausta, jolloin rehevöittävät ravinteet ja kuormittava maa-aines ehtivät laskeutua kosteikon pohjaan ja imeytyä kasvillisuuteen. Toimiva kosteikko voi pidättää jopa 90 % veden mukana kulkevasta maa-aineksesta ja siihen sitoutuneista ravinteista. Tämän lisäksi kosteikot toimivat vesivarastoina kuivina aikoina, hillitsevät tulvia rankkasateiden jälkeen ja monipuolistavat maisemaa ja luontoa.
Kosteikkojen katoaminen
Ihmisten historian aikana on ollut monia tapahtumia, jotka ovat ajan hallitsevien ajatusten tai taloudellisten tarpeiden vuoksi muuttaneet tai hävittäneet kokonaisia ekosysteemejä. Länsimaissa muutokset maankäytössä ovat johtaneet monien kosteikkojen katoamiseen. Kosteikot ovat yksi maapallon arvokkaimmista ja uhanalaisimmista luontotyypeistä. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa 87 % maapallon kosteikoista on kadonnut 1800-luvun jälkeen. Esimerkiksi pelkästään Yhdysvaltain keskilännessä hävitettiin vuosina 1850-1930 ainakin 50 miljoonaa hehtaaria kosteikkoja.
Myös Suomesta on vuosikymmenien aikana kadonnut valtava määrä kosteikkoja, kun niitä on kuivatettu maa- ja metsätalouden tarpeisiin. Laajamittaisesta kuivatustoiminnasta on vähitellen luovuttu, mutta vesistöille aiheutettujen vahinkojen korjaaminen vie aikaa. Osa kadonneista kosteikoista pystytään palauttamaan maisemaan ja sopiville kohteille voidaan perustaa uusia kosteikkoja hävinneitä elinympäristöjä korvaamaan.
Kosteikkojen suojelu
Ramsarin sopimus on vuonna 1971 solmittu kansainvälinen sopimus kosteikkojen ja vesialueiden suojelemisesta. Sopimuksen alkuperäisenä tarkoituksena oli suojella näitä luontotyyppejä erityisesti vesilintujen elinalueina, mutta myöhemmin sopimus laajeni kattamaan vesialueiden suojelemisen kokonaisuudessaan. Sopimuksen on allekirjoittanut 158 valtiota, ja siihen kuuluu 1 752 kohdetta.
Kosteikkoja on kunnostettu Suomessa ja muualla maailmassa niiden luontoarvojen vuoksi. Suomessa esimerkiksi Vantaanjoen suiston kaislikkoaluetta on korjattu. Myös esimerkiksi kansainvälinen ympäristöjärjestö WWF rakentaa maa- ja metsätalousympäristöön niin sanottuja monivaikutteisia kosteikkoja, jotka vähentävät vesiin huuhtoutuvien ravinteiden määrää, lisäävät luonnon monimuotoisuutta ja kaunistavat maisemaa.
Kosteikot tehdään ensisijaisesti patoamalla tai kaivamalla. Niille sopivia paikkoja ovat notkot ja painanteet, tulva-alueet ja pengerretyt kuivatusalueet.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
Davidson, Nick C. (16 de octubre de 2014). «How much wetland has the world lost? Long-term and recent trends in global wetland area». Marine and Freshwater Research (en inglés) 65(10): 934-941. ISSN 1448-6059. doi:10.1071/MF14173. Consultado el 18 de diciembre de 2020.
McCorvie, M., & Lant, C. (1993). Drainage District Formation and the Loss of Midwestern Wetlands, 1850-1930. Agricultural History, 67(4), 13-39. Retrieved December 18, 2020, from http://www.jstor.org/stable/3744552
Gardner, R. C., & Davidson, N. C. (2011). The ramsar convention. In Wetlands (pp. 189-203). Springer, Dordrecht.
Jubete, F. (2004). El proyecto de recuperación de la laguna de La Nava: una iniciativa de éxito. Revista Ecosistemas, 13(2).
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.