Vanhat kissarodut

Ihminen ja kissa ovat eläneet rinnakkain jo tuhansia vuosia. Yhteinen polkumme on ollut vaiherikas ja ajoittain myös kivinen. Tutkijoiden mukaan kissat olivat muinaisessa Egyptissä eläneiden faaraoiden lemmikkejä ja yleisesti palvottuja eläimiä. Egyptin lisäksi kissojen historian jäljet näkyvät muun muassa Turkissa, Thaimaassa, entisessä Burmassa ja Japanissa. Tänään esittelemämme vanhat kissarodut ovatkin kaikki kotoisin juuri näiltä alueilta.

Vanhat kissarodut

Egyptinmau

Arkeologisten löytöjen perusteella egyptinmaun on arvioitu olevan maailman vanhin kesykissarotu. Tämän Kairon alueella syntyneen Egyptin pyhien kissojen jälkeläisen juuret ulottuvat tutkimusten mukaan yli 3500 vuoden taakse. Rotu on saanut nimensä muinaisessa Egyptissä eläneen Mau– tai Miw-nimellä kutsutun pyhän kissan mukaan.

Keskikokoinen egyptinmau on helppo tunnistaa hopeatäplikkäästä, ruskeatäplikkäästä tai mustasavun värisestä turkistaan. Kyseessä onkin ainoa luonnollisesti syntynyt täplikäs kotikissarotu. Egyptinmaun pää on pyöristyneen kiilan muotoinen ja sen mantelin muotoiset silmät ovat vihreät. Kissan takajalat ovat etujalkoja pidemmät, tassut pienet ja hennot ja häntä päätä kohden kapeneva.

Luonteeltaan egyptinmau on ystävällinen, seurallinen, leikkisä, älykäs ja aktiivinen. Se kiintyy usein syvästi yhteen ihmiseen ja nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Rotua ei yleisesti pidetä parhaana lapsiperheen lemmikkinä, mutta jokainen kissa on oma yksilönsä, ja huolellisen totuttelun myötä myös egyptinmau voi oppia elämään lasten kanssa. Egyptinmau on erinomainen kiipeilijä, joka istuu mielellään korkealla paikalla tarkkailemassa valtakuntaansa. Energisenä kissana se kaipaa runsaasti aktivointia, virikkeitä ja leikkiseuraa.

Korat

Kotimaassaan Thaimaassa korat tunnetaan nimellä si-sawat, mikä tarkoittaa onnen tuojaa tai vaurauden väriä. Kyseessä on vanha rotu, jonka uskotaan saaneen alkunsa noin 1350 eaa. Thaimaassa tätä onnea tuovaa rotua ei ole perinteisesti myyty, vaan kissoja on ainoastaan lahjoitettu kunnian ja arvonannon osoituksena. Korat on alkuperäinen luonnollinen rotu, jonka jalostamisessa ihmisellä ei ole ollut osaa. Sen järjestelmällinen kasvatus aloitettiin länsimaissa vasta 1960-luvulla, eikä kasvatuksessa vielä tänäkään päivänä käytetä muita rotuja. Koratiksi voidaan rekisteröidä ainoastaan kissa, jonka esivanhemmat pystytään jäljittämään Thaimaahan.

Enintään 5 kiloa painava korat on vahva, lihaksikas, notkea ja elegantti kissa, jolla on sydämen muotoinen pää, isot korvat, mantelin muotoiset vihreät silmät ja pitkä häntä. Sen sinertävä turkki on lyhyt, kiiltävä ja vartalonmyötäinen. Korat on aktiivinen, ystävällinen, lempeä ja leikkisä kissa, joka kiintyy vahvasti omistajaansa. Egyptinmaun tavoin myöskään tätä rotua ei yleensä suositella lapsiperheen lemmikiksi.

Pyhä birma

Vanhan legendan mukaan Himalajan vuoristossa sijaitsi temppeli, jossa palvottiin Tsun Kyan-Kse -jumalatarta. Temppelissä asui vanha pääpappi Kitta Mun-Ha valkoisen Sinh-kissansa kanssa. Eräänä yönä temppeliin hyökättiin, minkä yhteydessä Kitta Mun-Ha sai surmansa. Muut papit rukoilivat jumalattarelta apua samalla, kun Sinh-kissa asettui kuolleen isäntänsä rinnan päälle, tuijottaen jumalatarta esittävää patsasta.

Yhtäkkiä papin henki siirtyi kissaan, ja eläimen turkki muuttui kullanhohtoiseksi ja silmät safiirinsinisiksi, aivan kuin jumalattarella itsellään. Kissan kasvot, korvat, jalat ja häntä muuttuivat rusehtaviksi, Burman hedelmällisen maan värisiksi. Ainoastaan eläimen kuollutta pappia koskettaneet tassut säilyivät valkoisina, puhtauden värisinä.

Kyseessä on tietenkin vain tarina, mutta totta on, että pyhä birma on yksi vanhimmista elävistä kissaroduista, ja näitä kissoja on elänyt aikojen saatossa runsaasti myös kotimaansa Burman eli Myanmarin temppeleissä. Tarkkaa tietoa siitä, koska pyhä birma rantautui Eurooppaan, ei ole, mutta yleisimmän teorian mukaan tämä tapahtui 1900-luvun alussa, kun kaksi kantayksilöä tuotiin laivalla mantereellemme. Pyhän birman nykyinen ulkonäkö onkin peräisin Ranskasta, missä risteytettiin 1920-luvulla siamilaisia ja persialaisia kissoja keskenään.

Pyhällä birmalla on puolipitkä turkki, jossa on perinteinen naamiokissan väritys, mikä tarkoittaa, että karva on suurimmaksi osaksi valkoista, mutta kehon uloimmat osat, kuten kuono, häntä ja korvat, ovat tummia. Pyhä birma on keskikokoinen kissa, jolla on lyhyet ja tanakat jalat. Sen pää on vahvarakenteinen, posket täyteläiset ja korvat keskikokoiset. Huomiota herättävät sen pyöreät siniset silmät.

Se, että kyseessä on siamilaisen ja persialaisen risteytys, näkyy myös pyhän birman luonteessa. Kyseessä on ystävällinen, hellyydenkipeä, leikkisä, uskollinen, älykäs ja rauhallinen kissa, joka sopii yleensä erittäin hyvin myös lapsiperheen lemmikiksi. Pyhä birma ei viihdy yksin, vaan kaipaa jatkuvasti seuraa ja haluaa olla mukana ihmisperheen touhuissa. Asiantuntijat suosittelevat, että pyhää birmaa ei hankita kodin ainoaksi kissaksi.

Turkkilainen van

Turkkilainen van on Turkin Vanjärven alueelta kotoisin oleva kissarotu, joka on kohtalaisen huonosti tunnettu kotimaansa ulkopuolella. Vaikka nämä kissat ovat olleet Turkissa yleisiä lemmikkejä muinaisista ajoista lähtien, rodun jalostus alkoi Euroopassa vasta 1950-luvulla, kun Turkissa lomaillut brittipariskunta kuljetti kaksi turkkilaista vania Englantiin. Virallisen hyväksynnän rotu sai vuonna 1969.

Turkkilainen van on kookas, vankka ja elegantti kissa, jonka erityispiirre on sen erikoinen karvapeitteen kuviointi, jollaista ei ole muilla kissaroduilla. Sen vartalo on yleensä puhtaan valkoinen, ja sen pään päällä on värilliset merkit, joita erottaa valkoinen raita. Vartalossa voi olla pieniä väriläiskiä. Turkki on pitkä, pehmeä ja silkkinen, eikä siinä ole aluskarvaa. Tassuissa kissalla on tupsut, ja sen häntä on pitkä ja tuuhea. Turkkilaisen vanin korvat ovat suuret ja silmät siniset, meripihkan väriset tai keskenään eriväriset.

Turkkilainen van on temperamenttinen, utelias, aktiivinen, älykäs ja leikkisä kissa, joka sopii erinomaisesti lemmikiksi etenkin lapsettomiin perheisiin. Se on vilkas eläin, joka nauttii leikkimisestä niin lajitovereidensa kuin ihmistenkin kanssa. Se tarvitseekin runsaasti seuraa ja virikkeitä. Monista muista kissaroduista poiketen turkkilainen van pitää vedestä ja uimisesta.

Eurooppalainen lyhytkarva

Eurooppalainen lyhytkarva on yksi Euroopan alkuperäisistä kissaroduista. Se tunnetaan huonosti Euroopan ulkopuolella, eikä se ole suosittu muualla kuin Pohjoismaissa. Eurooppalaiset kissat sekoitetaan toisinaan maatiaiskissoihin, vaikka kyse on kahdesta eri kissajoukosta. Eurooppalaiset ovat kehittyneet maatiaisista, mutta maatiaisia ei jalosteta, toisin kuin eurooppalaisia.

Eurooppalaisilla lyhytkarvoilla on vankka keho ja leveä rinta, keskikokoiset toisistaan kaukana olevat korvat, lyhyehkö kuono ja paksu häntä. Rodulla hyväksytään vain sillä luonnostaan esiintyviä värimuunnoksia, joita on useita kymmeniä. Eurooppalaisia kuvaillaan sekä ulkonäöltään että luonteeltaan keskivertokissoiksi, ja ne ovatkin hyvä valinta lähes kenen tahansa lemmiksi. Eurooppalaiset lyhytkarvat ovat hyvin terveitä kissoja, jotka sairastavat verrattain vähän.

Japanin bobtail

Japanin bobtail on paitsi yksi vanhimmista tunnetuista kissaroduista, myös Japanin kansalliskissa, jonka kuvia esiintyy yli tuhat vuotta vanhoissa puupiirroksissa. Kuuluisa japanilainen hyvän onnen kissa maneki neko kuvaa nimenomaan Japanin bobtail -kissaa, ja rodun edustajat yhdistetäänkin kotimaassaan vahvasti hyvään onneen.

Rodun alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta se tiedetään, että nämä kissat ovat eläneet japanilaisten keskuudessa jo noin 1000-luvulta lähtien. 1400-luvulta on säilynyt legendoja, myyttejä ja kauhutarinoita, joissa esiintyy Japanin bobtaileja. Erikoinen rotuun liittyvä fakta on, että se ajoi 1500-luvulla silkkiteollisuuden kriisiin. Silkkitoukka nimittäin kuului Japanin bobtailin lempisaaliseläimiin, minkä vuoksi kissojen läsnäoloa ei arvostettu.

Japanin bobtail on keskikokoinen kissa, jonka silmiinpistävin piirre on sen lyhyt töpöhäntä, joka on seurausta häntänikamien mutkaisuudesta. Monien muiden aasialaisten kissarotujen tapaan myös Japanin bobtaililla on melko hoikka vartalo, joka on kuitenkin verrattain lihaksikas. Kissan keskipitkä turkki on sileä ja pehmeä, ja siinä on tyypillisesti suuria ja värikkäitä läikkiä koko kehon alueella. Turkin väri vaihtelee valkoisen, ruskean ja mustan välillä. Kissan kasvot ovat kolmion malliset, silmät pyöreät ja korvat terävät.

Japanin bobtail on aktiivinen ja utelias kissa, joka on kiinnostunut ympäristöstään ja innostuu helposti leikkimään. Se sopii hyvin myös lapsiperheen lemmikiksi ja on aina perheenjäsenensä vierellä hakemassa huomiota ja rakkaudenosoituksia. Japanin bobtailit tunnetaan myös hyvin puheliaina eläiminä.

Turkkilainen angora

Kuten nimestä voi päätellä, rotu on kotoisin Turkin Ankaran vuoristoseudulta, joka tunnettiin aikaisemmin Angorana. Kyseessä on Turkin kansalliskissa. Ihmisten kuulee usein kutsuvan kaikkia pitkäkarvaisia kissoja angorakissoiksi, mutta tosiasiassa ainoa oikea angorakissa on tämä puolipitkäkarvaisiin kissoihin lukeutuva rotu. Turkkilaisen angoran turkki on sileä ja silkkinen, eikä sillä ole juurikaan aluskarvaa. Tämän vuoksi turkki on helppohoitoinen, ja siitä irtoaa verrattain vähän karvaa.

Turkkilainen angora on rakenteeltaan lihaksikas, mutta samalla notkea ja siro. Se on keskikokoinen kissa, joka painaa enimmillään 5-6 kiloa. Sen pää on kiilamainen ja silmät mantelinmuotoiset ja aavistuksen vinot. Jalostuksessa on perinteisesti korostettu erivärisiä silmiä, mutta nykyään sallitaan kaikki värit. Monet kasvattajat suosivat suuria korvia, joiden päissä on pieni tupsu.

Luonteeltaan turkkilainen angora on energinen, lempeä, utelias ja seurallinen. Se on myös erittäin älykäs kissa, joka kaipaa aktivointia ja virikkeitä. Se kiintyy vahvasti omistajaansa ja haluaa pitää tälle seuraa kaikissa tilanteissa. Vaikka sitä kutsutaankin toisinaan yhden ihmisen kissaksi, se sopii yleensä hyvin myös lapsiperheen lemmikiksi, sillä se nauttii lasten kanssa leikkimisestä ja on tyytyväinen saadessaan olla monen ihmisen hellittävänä ja huomion kohteena.

Siamilainen

Siamilaiset jaetaan kahteen tyyppiin, joista ensimmäiseen lukeutuvat niin kutsutut perinteiset yksilöt, jotka ovat oletettavasti alkuperäisiä siamilaisia. Niiden alkuperä ulottuu muinaiseen Siamiin eli nykypäivän Thaimaahan, missä ne olivat kuningasperheen lemmikkejä. Modernien eli niin sanottujen länsimaisten siamilaisten historia alkoi vuonna 1871, kun rodun edustaja kuljetettiin kissanäyttelyyn Iso-Britanniaan.

Molemman tyyppiset siamilaiset tunnetaan lepakkomaisista korvistaan, vinoista sinisistä silmistään, silkinpehmeästä turkistaan ja naamiovärityksestään. Siamilaisen turkin pohjaväri on valkoinen, kun taas kasvojen naamio, korvat, häntä ja tassut ovat vartaloa tummemmat. Perinteisen siamilaisen pää ja vartalo ovat pyöreämmät, korvat pienemmät ja kuono ja häntä lyhyemmät kuin rodun länsimaisella versiolla. Moderni siamilainen on hyvin solakka ja elegantti kissa, jolla on kiilamainen pää, suuret korvat ja piiskamainen häntä.

Siamilaiset ovat sosiaalisia kissoja, jotka kaipaavat runsaasti seuraa ja kiintyvät usein voimakkaasti yhteen ihmiseen. Ne eivät pidä yksin jäämisestä, eikä siamilaisen tulisikaan koskaan olla perheen ainoa lemmikki. Siamilaiset ovat älykkäitä, aktiivisia, eloisia ja leikkisiä kissoja. Rodulle on ominaista voimakas temperamentti, joka voi ilmetä esimerkiksi mustasukkaisuutena. Toisaalta siamilaiset ovat myös hyvin herkkiä ja lempeitä eläimiä, jotka kehräävät paljon ja haluavat olla mukana kaikessa tekemisessä. Muiden itämaisten rotujen tapaan myös siamilaiset ovat puheliaita kissoja, joilla on kova ääni. Niillä on erittäin ilmeikäs ilmaisutaito moniin muihin rotuihin verrattuna, ja niiden kieleen kuuluu laaja valikoima erilaisia ääniä ja ääntelyitä